1947–1972

HIFK 1947–1972: Jääkiekko nousee Suomen huipulle

HIFK:n jo vuonna 1928 alkuun päässyt jääkiekkotoiminta jatkui 18 vuoden tauon jälkeen vuonna 1947. SM-sarjassa punapaidat pelasivat ensimmäisen kerran kaksi vuotta myöhemmin. 1950-luvulla jääkiekon asema seurassa kasvoi yhä vahvemmaksi, mistä vuosien 1955 ja 1959 pronssimitalit kertovat. Merkittävä asia jääkiekon kehityksessä kohti sen nykyistä asemaa oli siirtyminen tekojääradalle perinteiseltä ”Väiskin” kentältä 50-luvun lopussa. Helsingin jäähallin nykyisellä paikalla sijainnut kenttä kantoi nimeä Jäästadion. Jäähalli valmistui vuonna 1966 ja on siitä lähtien toiminut HIFK:n jääkiekkojoukkueen kotihallina.

1960-luku oli jääkiekossa urheilullisesti haastavampi sisältäen myös kaksi visiittiä toiseksi korkeimmalle sarjatasolle. Puheenjohtaja Göran Stubbin käynnistämä määrätietoinen työ kohti huippua oli jo käynnissä, ja suurin palkinto saatiin ensimmäisen mestaruuden muodossa vuonna 1969. Stubb oli hankkinut pelaajavalmentajaksi Carl Brewerin, joka opetti HIFK:n pelaajille heihin tänäkin päivänä edelleen liitetyn pohjoisamerikkalaisen, fyysisen pelityylin. Brewerin vuoden visiitin opit siivittivät HIFK:n mestaruuteen myös vuonna 1970 sekä pronssimitaleille vuosina 1971 ja 1972.

Käsipallo jatkaa menestyksen tiellä – jääpallossa hiljaisempaa

Suomen mestaruuden heti SM-sarjan historian toisella kaudella voittanut HIFK:n miesten käsipallojoukkue juhli kultamitalia myös vuosina 1951, 1965–66 sekä 1972. Hopeamitaleita tuli yhteensä kuusi kappaletta ja pronssia puolestaan kahdesti HIFK:n seurahistorian kolmannella kvartaalilla. Ei lajill’ väliä -mallin ajattelu oli tähän aikaan voimissaan, sillä HIFK:n käsipallojoukkue koostui useista muissakin HIFK:n lajeissa aktiivisista urheilijoista. Joukkueessa nähtiin jalka- ja jääpallon aktiivipelaajien lisäksi myös esimerkiksi yleisurheilusta, jonka suuri tähti Bebbe Storskrubb oli isosti mukana myös käsipallon alkutaipaleella.

Naisten käsipallon puolella menestys oli vieläkin hurjempaa. Kautta aikojen ensimmäisellä SM-sarjakaudella mestaruuden voittanut HIFK oli mitalisijoilla jokaisen vuosien 1947 ja 1972 välillä pelatun kauden päätteeksi. Mestaruuksia joukkue voitti peräti 15 kappaletta.

Alkuvuosien menestyslaji jääpallo vietti puolestaan hiljaiseloa ainakin kirkkaimman menestyksen suhteen useamman vuosikymmenen ajan sotavuosien jälkeen. Kolmen kauden pronssiputken päätyttyä kevääseen 1947 saatiin HIFK:n seuraavaa mitalia odottaa lähes 20 vuotta. Välillä seuran edustusjoukkue myös pelasi pääsarjatasoa alempana. Hiljalleen myös jääkiekko nousi selvästi jääpalloa suositummaksi lajiksi suomalaisessa urheilussa yleisestikin. HIFK palasi mitaleille 60- ja 70-lukujen vaihteessa, kun se voitti SM-hopeaa vuonna 1965 ja SM-pronssia vuosina 1966 ja 1972.

Jalkapallossa Suomen mestaruus 50-vuotisjuhlien kunniaksi

Sotavuodet katkaisivat HIFK:n menestysputken jalkapallossa 1930-luvun lopussa juuri ennen kuin joukkue oli siirtynyt käyttämään uutta Stadionia kotikenttänään. Seuran täyttäessä 50 vuotta jalkapallojaosto kuitenkin toi hienon lahjan mukanaan juhliin, kun se palasi kotimaan kärkipaikalle ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen.

Tällä kertaa mestaruudesta ei kuitenkaan seurannut pidempiaikaista menestystä, sillä HIFK:n jalkapallon edustusjoukkue aloitti 1950-luvun toiseksi korkeimmalta sarjatasolta. Pääsarjasta putoamisesta huolimatta nähtiin HIFK-edustusta Helsingin olympialaisissa, kun seuralegenda Åke Lindman oli mukana Suomen maajoukkueessa.

HIFK nousi takaisin mestaruussarjaan 50-luvun loppupuolella ja voitti seurahistoriansa toistaiseksi kaksi viimeistä jalkapallon Suomen mestaruutta vuosina 1959 ja 1961. 60- ja 70-luvun taitteessa seuran jalkapallotoimintaan tuli kuitenkin odottamaton käänne, kun muutamaa mitaliin päättynyttä kautta seurasi putoaminen pääsarjatasolta yli 40 vuoden ajaksi.

Yleisurheilussa ennätysaikoja

Yleisurheilun puolella nostettakoon esiin nimet Rolf Back ja Ossi Mildh 1950-luvulta. Molemmat kuuluivat vuonna 1954 SM-kultaa voittaneeseen 4×400 metrin joukkueeseen sekä edustivat Suomea Helsingin olympialaisissa. Back teki uuden 400 metrin Suomen ennätyksen maaottelussa Ranskaa vastaan Helsingissä vuonna 1951 ajalla 47,7. Mildh puolestaan voitti 400 metrin aitajuoksun EM-pronssia Bernissä vuonna 1954 niin ikään uudella Suomen ennätyksellä (51,5). Hänet muistetaan HIFK:ssa yleisurheilun lisäksi myös käsipalloilijana sekä jääkiekkoilijana.

1960-luvulla HIFK:n yleisurheilulippua piti korkealla korkeushyppääjä Henrik Hellén, joka voitti lajinsa SM-kultaa kolmena perättäisenä vuotena (1961–1963). Vuosina 1964–1969 IFKlaisia oli jokaisena vuotena mitaleilla 4×800 metrin juoksussa.

Lähteet:

Björkman, Ingmar: Idrottsföreningen Kamraterna r.f. – 100 år för Finlands idrott/100 vuotta Suomen urheilun hyväksi, 1897–1997 (1997)

hifkfriidrott.fi/sv/foreningen/historik/

hifkfotboll.fi/seura

hifk.fi/historia/